Minun Kamarimusiikkini

Minun kamarimusiikkini

Minun kamarimusiikkini on yhtä vanha kuin ajokortti. Keväällä 1971 sain piano-opettajaltani Ilmari Patrikaiselta vaatimattoman esitteen: – Kesällä on Kuhmossa jotain konsertteja.

Olin talvella saanut ajokortin, ja niinpä yhdessä sisareni Minnan kanssa lähdimme Kajaanista kohti itää harjateltta kuplavolkkarin takalaatikossa. Leiriydyimme vesisateessa jonnekin mäntyharjanteelle. Muistin epämääräisyyksiin katoavassa voimistelusalissa saimme kuulla tavattoman kaunista musiikkia. Tuntui ihmeelliseltä hengittää musiikin tahtiin ja kokea esityksen jälkeen yhteinen hengenpidätys. Se onkin herkin tapa antaa musiikin laskeutua hiljaisuuteen ja mieleen. Vasta sitten räjähtävät aplodit.

Tateno-trio. Yoshiko ja Seppo. Edvard Auer. Ensimmäisten kesien nimiä. Pyrimme hakemaan istuinpaikat niin, että näimme pianistin kädet ja soittajien sanattoman yhteispelin. Kvartetot kuulostivat keskusteluilta, soitinten vuoropuhelulta.

Kesät alkoivat täyttyä pitkiksi venyneistä hervottoman hauskoista konserteista sekä vielä pitemmiksi venyneistä matkoista kohti aamuaurinkoa ja kesätöitä. Iltapäivällä takaisin Kuhmoon. Vuodesta toiseen ja aina vain.

Rakkaus musiikkiin oli istutettu meihin jo lapsuudessa. Kun Beatles sai kaverit vauhkoiksi, minä soitin Bachia. Muut saivat mennä Ruisrockiin, me Kuhmoon. Teiniangst sai kuitenkin pamauttamaan pianon kannen kiinni, mutta sujuvan kuuntelemisen ja musiikista nauttimisen lahjan Kuhmo on saanut kukoistamaan.

Jotain maagista Kuhmon kosketuksessa oli alusta alkaen, sillä aina piti ostaa lisää lippuja seuraaviin konsertteihin. Taivaallista musiikkia, koukuttavia konsertteja. Schumannin pianokvintetto, Schubertin C-duuri kvintetto ja Bachin Chaconne pitivät otteessaan kesästä toiseen.

Kuhmossa on auottu korvia myös uudelle musiikille ja opittu kuuntelemaan toisin. Ensimmäisenä kosketuksena kummallisuuksiin muistan hetken Kontion salissa. Aleksei Lybimov ja Tatjana Grindenko esittivät Denisovin Lintulaulun. Sävellys päättyi siihen, että viulisti raapaisi tulitikun ja antoi savukiekuran haihtua. Helsingin Sanomien Seppo Heikinheimo pomppasi pystyyn, lähti salista ja lausui syvän halveksuntansa moisesta. Ei kelvannut tuo musiikki myöskään Neuvostoliitolle.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin minulle tarjoutui työpaikka Kuhmosta ja Kamarimusiikista tuli entistä tiiviimpi osa elämääni. Löysin itseni talkoista, musiikkiyhdistyksen hallituksesta, jopa sen puheenjohtajan paikalta, ja tärkein roolini taisi olla sitkeä kulttuurinpuolustustaistelu kaupunginvaltuutettuna yhdeksän vuoden ajan.

Kesällä 2009 istuimme kirkossa tutulla rivillä 9. Natalia Gutman oli aloittamassa Bachin Soolosellosarjaa. Katsahdimme toisiamme, ja vieressä istui nuori tyttö.

Vuodet ovat vierineet, ajokorttikin uusimisensa kynnyksellä, mutta Kuhmon ote säilyy.

Vapaana velvollisuuksista annan musiikin huuhdella aivojani.

Kamarimusiikki ja kuhmolaisen metsän hiljaisuus ovat ikuinen voimanlähde. Niiden kanssa me olemme ikuisia.